Eduskuntavaalien uudistamisesta on puhuttu pitkään. Nyt näyttäisi siltä, että jotain voi olla tapahtumassa. Vanhasen II hallituksen asettama, Lauri Tarastin johtama, vaaliuudistustoimikunta on esittänyt, että nykyisestä vaalipiirijaosta luovuttaisiin ja, että tilalle luotaisiin niin sanotut vaalialueet, joiden avulla äänikynnykset eivät nousisi turhan suuriksi pienissä vaalipiireissä. Vastapainoksi tälle kiellettäisiin vaaliliitot ja asetettaisiin valtakunnallinen äänikynnys, joksi on ehdotettu neljää prosenttia. Vaaliliittokiellosta ja vaalialueista sovittiin jo hallitusohjelmassa.
Suhteellisuus ei nykyjärjestelmässä toteudu valtakunnallisella tasolla. Pienet vaalipiirit suosivat suuria puolueita. Jos paikat olisi viime vaaleissa jaettu koko maan ääniosuuksien mukaan olisivat lisäpaikkoja saaneet PS (+3), KD (+2) ja vihreät (+1). Edustajia olisivat menettäneet kokoomus (−6), keskusta (−5) ja SDP (−3). Eduskuntaan olisivat nousseet myös SKP ja Suomen Senioripuolue. Uudistusta ei kuitenkaan ajeta uusien puolueiden saamiseksi eduskuntaan. Siitä pidetään huoli äänikynnyksellä ja vaaliliittokiellolla. Esitys on kohdannut vastusta eduskunnassakin. RKP, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ylittivät esitetyn rajan hyvin niukasti viime vaaleissa. Hallitusohjelman mukaan päätös uudistuksesta tulee tehdä yksimielisesti, joten on hyvin mahdollista, että koko hanke hautautuu (RKP:n vastustukseen).
Äänikynnys on ongelmallinen moneltakin kannalta katsottuna. Mihin ongelmaan sillä yritetään vastata? Onko eduskunnassa/Suomessa liikaa puolueita? Eduskuntaan on perinteisesti noussut uusia puolueita varsin harvoin. Sadan vuoden aikana siinä on onnistuttu keskimäärin noin kerran viidessä vuodessa. Suomen puoluejärjestelmää ei todellakaan voi pitää poikkeuksellisen jakautuneena. Ennemminkin sopii ihmetellä sen rakenteiden kestävyyttä. Pitääkö tätä kehitystä tukea vielä äänikynnyksinkin? 1980-luvun alkuun verrattuna äänestysaktiivisuus on laskenut noin 15 prosenttia. Onko ratkaisu vaihtoehtojen vähentäminen? RKP:n puheenjohtaja Wallin totesi varsin osuvasti (HS 8.2.), että äänikynnys tekisi yhä vaikeammaksi selittää, että äänestäminen kannattaa ja, että jokainen ääni on tärkeä. Tiedän monia henkilöitä, joilta tällainen uudistus veisi viimeisetkin halut äänestää. Neljän prosentin äänikynnys motivoisi pienpuolueen kannattajaa vaaliuurnille suurin piirtein yhtä paljon kuin tietoisuus mahdollisuudesta äänestää tyhjää.
Eduskunnan ulkopuolella toimivalle vasemmistolla äänikynnys asettaa suuren haasteen. Jo aiemminkin pienpuolueiden äänestämistä on ollut vaikea perustella. Neljän prosentin äänikynnys veisi pois loputkin illuusiot mahdollisesta vaihtoehdosta. Asiassa voi tosin olla jotain positiivistakin. Äänikynnys voisi pakottaa hajanaisen äärivasemmiston liittoutumaan. Ehkä Suomeenkin vielä joskus saadaan moderni vasemmistopuolue, jossa eri suuntaukset voivat vapaasti muodostaa fraktioita. Esteeksi saattaa tosin muodostua laki puolueista. Rekisteröidyt puolueet eivät voi muodostaa puoluetta, johon ne kuuluisivat jäseninä, ja on vaikea kuvitella SKP:n tai KTP:n suostuvan luopumaan rekisteröidyn puolueen statuksesta. Lain kiertäminen olisi kuitenkin varmasti mahdollista. Silti on hyvä pitää mielessä, että äärivasemmiston yhteisellekin puolueelle neljä prosenttia tuntuisi jokseenkin utopistiselta tavoitteelta.
Tässä esimerkkejä siitä, mitä olisi tapahtunut, jos 4 prosentin äänikynnys olisi aina ollut voimassa:
Suhteellisuus ei nykyjärjestelmässä toteudu valtakunnallisella tasolla. Pienet vaalipiirit suosivat suuria puolueita. Jos paikat olisi viime vaaleissa jaettu koko maan ääniosuuksien mukaan olisivat lisäpaikkoja saaneet PS (+3), KD (+2) ja vihreät (+1). Edustajia olisivat menettäneet kokoomus (−6), keskusta (−5) ja SDP (−3). Eduskuntaan olisivat nousseet myös SKP ja Suomen Senioripuolue. Uudistusta ei kuitenkaan ajeta uusien puolueiden saamiseksi eduskuntaan. Siitä pidetään huoli äänikynnyksellä ja vaaliliittokiellolla. Esitys on kohdannut vastusta eduskunnassakin. RKP, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ylittivät esitetyn rajan hyvin niukasti viime vaaleissa. Hallitusohjelman mukaan päätös uudistuksesta tulee tehdä yksimielisesti, joten on hyvin mahdollista, että koko hanke hautautuu (RKP:n vastustukseen).
Äänikynnys on ongelmallinen moneltakin kannalta katsottuna. Mihin ongelmaan sillä yritetään vastata? Onko eduskunnassa/Suomessa liikaa puolueita? Eduskuntaan on perinteisesti noussut uusia puolueita varsin harvoin. Sadan vuoden aikana siinä on onnistuttu keskimäärin noin kerran viidessä vuodessa. Suomen puoluejärjestelmää ei todellakaan voi pitää poikkeuksellisen jakautuneena. Ennemminkin sopii ihmetellä sen rakenteiden kestävyyttä. Pitääkö tätä kehitystä tukea vielä äänikynnyksinkin? 1980-luvun alkuun verrattuna äänestysaktiivisuus on laskenut noin 15 prosenttia. Onko ratkaisu vaihtoehtojen vähentäminen? RKP:n puheenjohtaja Wallin totesi varsin osuvasti (HS 8.2.), että äänikynnys tekisi yhä vaikeammaksi selittää, että äänestäminen kannattaa ja, että jokainen ääni on tärkeä. Tiedän monia henkilöitä, joilta tällainen uudistus veisi viimeisetkin halut äänestää. Neljän prosentin äänikynnys motivoisi pienpuolueen kannattajaa vaaliuurnille suurin piirtein yhtä paljon kuin tietoisuus mahdollisuudesta äänestää tyhjää.
Eduskunnan ulkopuolella toimivalle vasemmistolla äänikynnys asettaa suuren haasteen. Jo aiemminkin pienpuolueiden äänestämistä on ollut vaikea perustella. Neljän prosentin äänikynnys veisi pois loputkin illuusiot mahdollisesta vaihtoehdosta. Asiassa voi tosin olla jotain positiivistakin. Äänikynnys voisi pakottaa hajanaisen äärivasemmiston liittoutumaan. Ehkä Suomeenkin vielä joskus saadaan moderni vasemmistopuolue, jossa eri suuntaukset voivat vapaasti muodostaa fraktioita. Esteeksi saattaa tosin muodostua laki puolueista. Rekisteröidyt puolueet eivät voi muodostaa puoluetta, johon ne kuuluisivat jäseninä, ja on vaikea kuvitella SKP:n tai KTP:n suostuvan luopumaan rekisteröidyn puolueen statuksesta. Lain kiertäminen olisi kuitenkin varmasti mahdollista. Silti on hyvä pitää mielessä, että äärivasemmiston yhteisellekin puolueelle neljä prosenttia tuntuisi jokseenkin utopistiselta tavoitteelta.
Tässä esimerkkejä siitä, mitä olisi tapahtunut, jos 4 prosentin äänikynnys olisi aina ollut voimassa:
- SKL/KD on ollut eduskunnassa vaaleista 1970 lähtien. Äänikynnyksellä se olisi jäänyt eduskunnan ulkopuolelle vuosina 1970–1979 ja 1983–1999. 1990-luvun alussa puolue osallistui Ahon hallitukseen.
- SMP/PS on ollut eduskunnassa yhtäjaksoisesti vaaleista 1966 lähtien. Äänikynnyksellä se olisi jäänyt eduskunnan ulkopuolelle vuosina 1966–1970, 1975–1979 ja 1995–2007.
- Kansallinen edistyspuolue olisi tippunut eduskunnasta 1948. Puolue osallistui kauden 1948–1951 aikana kahteen hallitukseen. Liberaalinen kansanpuolue olisi tippunut eduskunnasta jo 1979. LKP osallistui vuosina 1982–1983 Sorsan IIIb hallitukseen.
- Eduskuntaan eivät olisi koskaan päässeet: Kristillinen työväenliitto, Ruotsalainen vasemmisto, Suomen pienviljelijäin puolue, Kansanpuolue (1932), Vapaamielisten liitto, Perustuslaillinen oikeistopuolue, Suomen kansan yhtenäisyyden puolue, Nuorsuomalaiset, Remonttiryhmä ja Ekologinen puolue vihreät.
- Noin 15 000 ääntä vaaleissa 1983 saanut Esko-Juhani Tennilä olisi tippunut eduskunnasta.
Aiheesta muualla
-
Valtapuolueet yrittävät säätiöidä eduskunnan (SKP:n poliittinen toimikunta 19.2.2008)
RKP:n Wallin arvosteli voimakkaasti valtakunnallista äänikynnystä (Helsingin Sanomat 8.2.2008)
- Suuri vaaliuudistus tuskin toteutuu 2011 (Martta Nieminen 8.12.2007)
